torstai 17. maaliskuuta 2016

Testipenkissä: Newton Gravity V (ja muuta kivaa)

Teemamusiikkia: Gravity.




Aina välillä maallista vaellustaan paarustaessaan tulee tehneeksi kurssia kääntäviä oivalluksia; ja mitä enemmän avaa verhoja maailmaan, sitä enemmän niitä tulee. Paradoksaalista sinänsä, itselleni niitä on alkanut tulemaan kuin liukuhihnalta juoksuintohimon myötä. Verhot on heitetty nurkkaan.

Uusin oivallus liittyy (maantie)juoksukenkiin. Olen lueskellut viime aikoina jonkin verran juoksuun- ja fysiikkaan ylipäätään- liittyvää kirjallisuutta, ja alkanut miettimään josko juoksen asfaltilla itselleni väärän tyyppisillä kengillä. Vaikka käyttämäni Adidaksen kengät (Adios, Boston Boost, Ultra Boost) tuntuvat hyvältä jalassani, ne eivät välttämättä ole optimaaliset kokonaisuuden kannalta. Adidas ei tietääkseni ilmoita kenkämalliensa droppia, mutta isot pojat kuiskuttelevat sen olevan 10 mm luokkaa edellä mainituissa malleissa. Tämä on melkoisesti, ja auttamattomasti liikaa kun ajatellaan luonnollista juoksutekniikkaa. Iso droppi ohjaa askelta väkisin kantapää edellä maahan, millä taas on hidastava, energiaa vievä ja lihaksia väärin kuormittava vaikutus. Tätä emme halua, siispä eri kenkävalmistajia auditoimaan.

Erilaisten iteraatiokierrosten jälkeen päädyin kerta toisensa jälkeen samaan merkkiin: Newton. Heillä koko kenkäteknologia ja toiminta- ajatus lähtee siitä, että kenkä ohjaa luonnolliseen askellukseen ja juoksuasentoon. Kenkä on minimalistinen dropiltaan, mutta kuitenkin tuettu ja vaimennettu. Kylmä totuus on, että jalkapallon runtelemilla jaloillani ei todellakaan juosta millään paljasjalka- tai minimalistikengillä ilman korkkiruuvin muotoista vammakierrettä. Toisin sanoen vaimennusta on löydyttävä.

Testikengäksi valitsin Gravity V: n, joka on sekä päivittäiseen treeniin että kisavauhteihin sopiva allround- kenkä. Droppi on 3 mm ja paino noin 230 grammaa. Kengän pohjassa on Newtonin "palkit", joiden funktio on saada jalka palautumaan maasta nopeammin ja normaalia vähemmän energiaa vieden. Päällinen on saumaton, hengittävä mesh- verkko, ja pohja joustava mutta silti tukeva. Gravity V: n, niinkuin Newtonin kenkien yleensä, väritys on sellainen ettei kenkiä tarvitse kauaa etsiä pimeässäkään eteisessä.

Jalassa kenkä on miellyttävän tuntuinen. Kantakuppi on todella tukeva, ja jalka pysyy siellä mukavasti. Hengittävä päällinen ja kengän keveys tekevät siitä todella ilmavan tuntuisen. Palkit tuntuvat aluksi hieman oudoilta jalkapöydän alla, mutta niihin tottuu nopeasti. Nauhoitus on toimii hyvin ja kielessä oleva viillos estää nauhojen löystymisen sitomisvaiheessa.

Olen juossut kengillä nyt kaksi lenkkiä, kevyen palauttavan 8 km lenkin ja 16 km 50% mv- treenin. Ennen kenkään tottumista jalat osoittivat hieman puutumisen merkkejä, jalkapohja ja varpaat etupäässä. Mutta näinhän se usein menee. Kevyellä lenkillä jo sai tuntuman, että näillä kengillä on hyvä juosta kovempaa. Vauhti meinasi karata koko ajan. 
Seuraavan päivän vk- harjoitukseen lähtiessä jaloissa tuntui pientä tukkoisuutta edellisen päivän hölkän jäljiltä, varsinkin takareisissä. Työosuuteen lähtiessä jalat olivat kuitenkin auenneet, ja maravauhtinen kasi kulki todella mukavasti. Gravity on tehty vauhdikkaampaan juoksuun, sen ominaisuudet tulevat paremmin esille kun mennään kovaa. Vk- pätkän loppupuolella alkoi pohkeissa ja takareisissä tuntumaan pientä lihasarkuutta, minkä olen ymmärtänyt olevan hyvä asia. Sen pitäisi olla merkki siitä, että juoksun kuorma ohjautuu oikeille lihaksille ja että varsinkin takaketju aktivoituu niinkuin pitää. Gravityillä juostessa juoksuasento tuntuu ohjautuvan väkisin oikeaksi ja askel päkiä edellä maahan, johtuen pitkälti matalasta dropista. Jostain syystä huuhteluhölkkään siirtyessä jaloista tuntui häviävän veto, ja hiljaisen vauhdin pitäminen oli ihmeen hankalaa.

Näiden lenkkien perusteella uskon olevani ehdottomasti oikeilla jäljillä kenkäpolitiikassani, ja aion jatkaa valitulla tiellä. Hommaan Gravityjen kaveriksi vielä Distance Elitet kisa- ja vk- kengäksi kattausta täydentämään. En kuitenkaan heitä Puustisia roskikseen, vaan juoksen niillä jatkossakin vaihtelua hakiessani. 

Kiitos TJ Motion/ Jouni nopeasta reagoinnista!


TJ Motionin paketissa tuli myös kätevä Flipbelt- juoksuvyö, jonka avulla lenkille saa kaiken nesessäärin matkaan, älypuhelin mahtuu leveään vyöhön helposti ja some on vain pienen kaivelun päässä. Vyö pysyy yllättävän hyvin aloillaan kovemmassakin vauhdissa. Suosittelen.

Transgrancanarialla tuskailin kipeiden jalkojen jälkeen seuraavaksi eniten silmieni kanssa. Matkassa olleet aurinkolasit osoittautuivat koelenkillä liian tummiksi kivikkoisessa alamäessä juoksemiseen, joten siristelin silmiä 44 kilometrin ja muutaman aurinkorypyn verran. Hommasin vahingosta viisastuneena Sportboostin mainiot aurinkolasit vaihdettavilla linsseillä, ja taas voi keskittyä itse tekemiseen. Lasit pysyvät tukevasti silmillä tai otsalle nostettuna, ja linssivalikoimasta löytyy varmasti joka tarpeeseen oikea linssi. Linssin vaihtaa parissa sekunnissa, joten niitä voi huoletta kantaa vaikka mukanaan. Pakkaukseen kuuluu pari erilaista nauhaa, joilla lasit voi kiinnittää itseensä menon äityessä veekoosta maukkaan.

Pirteä kaupallinen tuulahdus Keravalta! Hyviä lenkkejä jengi!



sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Una Meta, Un Sueño - Transgrancanaria 5.3.2016



Viime vuoden maaliskuussa silmiini sattui jonkun nettiblogin kisaraportti Transgrancanaria- kilpailusta, nimensä mukaisesti Kanarialla tapahtuvasta vuoristojuoksusta. Se oli menoa kertaheitolla. Samaan aikaan sattui Norjassa asuvan veljeni vierailu, joten kaverin houkutteleminen reissuun- varsinkin parin viinipullon jälkeen- oli lastenleikkiä. Ilmot sisään heti kun mahdollisuus aukeni, lennot ja majoitus kuntoon ja sitten ulkoilemaan.

TGC ajoittuu vuosikalenterissani sellaiseen kohtaan, että siihen päättyy peruskuntokausi ja sen jälkeen alkaa Helsinki Spring Marathonille tähtäävä ohjelma. Toisin sanoen optimaalinen paikka käydä tuuttaamassa mara. 

Maratonin reitti näyttää profiililtaan pelkältä alamäkeen päästelyltä, mutta vertikaalinousua kertyy kuitenkin 1200 metriä eli suurinpiirtein Vaarojen maratonin verran. Ihan pelkästä pitkästä rantaan rullaamisesta ei ole kyse.





Bussimatka kisakeskuksesta ylös lähtöpaikalle pisti asiat sopivasti perspektiiviin, ja tyhmempikin ymmärsi mitä tuleman pitää. Kivekset vetäyivät kainaloihin asti kuin sotaa enteillen. Maisemat olivat huikaisevan upeita, ja bussin ikkunasta saattoi katsoa muutaman sadan metrin pudostusta alaspäin.



Lähtöalueella menimme rinta rottingilla elite runners- laatikkoon värjöttelemään, ylhäällä oli aurinonpaisteesta huolimatta todella viileää. Pidin tuulitakkia päällä siihen asti, että paukkuun oli kymmenisen minuuttia aikaa. Espanjan kaveri on houstannut tällaisia kinkereitä ennenkin, ja tunnelmaa nostatettiin asiaan kuuluvin rituaalein. Biisivalinnat olivat postuumisti osuviksi osoittautuneet Beautiful Day, Highway To Hell ja Clocks. Talk about goose bumps the size of golf balls.

Siinä se sitten tuli. Paukku jota on odottanut ja pelännyt pari tuntia. Kepeää kipitystä tasamaata kilometrin verran ja sitten ensimmäiseen nousuun tunkkamaan. Kulma oli sellainen, että ripeä kävely oli ainoa vaihtoehto etenemiseen. Nousua kesti parisen kilometriä, ja sitten lähdettiin tulemaan serpentiinimäistä laskua kohti Tuntea. Alun neulaspolku muuttui luonnon ja ihmisen muokkaamaksi kivikoksi, jota juokseminen vaati jatkuvaa jalkoihin tuijottamista ja josta herpaantuminen aiheutti välittömän kaatumisen vaaran. Maisemat jäi siis katsomatta tällä reissulla. 

Tunteen tultiin todella hyvällä jalalla, näkymä oli todella upea kirkontorneineen ja valkoisine taloineen. Huollosta santsasin ainoastaan pullot täyteen ja otin hyppysellisen suolaa. Edessä oli toinen nousu, ensin kylän jyrkkiä katuja pitkin ja sitten kivikkoista polkua vuoren reunaa mutkitellen. Tässä vaiheessa ensimmäistä maratoniaan juokseva veljeni jättäytyi kelkasta, ja lähdimme tekemään omia juoksujamme (Sami juoksi lopulta ajan 4.50, mikä on aivan uskomaton tulos. Kumarrukseni yltää lattiaan asti). Nostin tunkkaamisen lomassa vauhtia, ja selkiä alkoi tulemaan melkoisesti vastaan. Jalka oli tässä vaiheessa todella hyvä, ja ehdin jopa vähän kuvaamaan maisemia. 



     

Nousun jälkeen lähdettiin taas tulemaan mutkitellen alaspäin. Alusta meni vielä aavistuksen verran kiharaisemmaksi kuin edellisessä laskussa, "polku" oli pystyssä törröttävien terävien kivien ja irtonaisten pyöreiden murikoiden avioton lapsi. Tässä vaiheessa tajusin kenkävalintani olleen melko epäonnistunut, kevyt ja napakka S-lab ei ole paras mahdollinen toe boxiltaan ja varpaat alkoivat hiljalleen osumaan kengän kärkeen nauhoituksen löystyessä. Tämä sai aikaan sen, että aloin vaistomaisesti "jarruttamaan" alastuloa mikä taas rikkoo juoksun rytmin ja asennon (tämän tiedän kiusallisen hyvin luettuani tulomatkalla lentokoneessa Eric Ortonin The cool Impossiblen. A must read). Normaalisti olen aika väkevä alamäissä ja pystyn lepäämään kovassakin vauhdissa, nyt jouduin kunnolla töihin. Jonkun verran pystyn "unohtamaan" kivun, mutta pitkittyessään se luikertelee mieleen ja sen jälkeen juoksu muuttuu fyysisestä ponnistelusta henkiseksi taistoksi. Sitä kai näiltä reissuilta haetaankin, joten more bang for the buck- hengessä jalkaa toisen eteen.
Toiseen huoltoon Ayagauresiin tulin kuitenkin hyvissä voimin, ja pysähdyin vain pullojen täyttämisen ja kenkien kiristämisen verran. 





Ayagauresista reitti lähtee nousemaan hiljalleen kohti kolmatta nousua. Edellisistä poiketen matkaa tehdään kapeaa hiekkatietä pitkin, ja kulma on sanalla sanoen vittumainen. Liian loiva käveltäväksi, liian jyrkkä pidempään juostavaksi. Niinpä tein molempia. Selkiä tuli taas vastaan melkoisesti, ja ähinästä päätellen en ollut ainoa jolla oli kipuja jaloissa. Tässä vaiheessa mietin, että tämä on sellainen reitti jolla ei pääse ulosmittaamaan itseään kunnolla. Ylämäet menevät kävellen ja alamäkiä ei pysty laskemaan täysillä. No, tapani mukaan olin väärässä. Viimeisen mäen tunkkaaminen aukeni Josef Mengelen ratamestaroimaan osuuteen. Lasku oli ehdottomasti reitin huonointa alustaa, jonka loppumisesta ehti innostumaan juuri passelisti havaitakseen maaston muuttuvan vielä hankalammaksi. Loppuluisu tehdään kuivaa joenuomaa pitkin, ja pohja on irtonaista veden pyöreäksi halaamaa kiveä. Hankalan juoksun lisäksi haastetta tulee askeleiden myötä lentävistä kivistä, jotka osuivat mukavasti varpaisiin, nilkkoihin ja akillesjänteisiin. Epäsuotuisan askelluksen myötä pohkeet alkoivat ilmoittamaan kramppaamisen merkkejä, ja tätä ennakoidakseni otin runsaalla kädellä suolaa juostessani. Aurinko oli alkumatkan aina välillä piilossa pilvien takana, nyt joen pohjaa juostessa se porotti pilvettömältä taivaalta suoraan päin. Arvelin senkin vuoksi suolan olevan tarpeen että pääsen hyvissä voimin loppuun asti. Vatsa ei kuitenkaan jakanut tätä ajatusta, ja noin 15 km ennen maalia alkoi oksettamaan todella voimakkaasti. Mieleen hiipi salakavalasti pelko, että nyt oksentamalla menisi nesteet, suola ja geelin kautta otettu energia kirjaimellisesti kiville ja loppumatka olisi täyttä tuskaa. Oksentamisen jälkeen elimistö ottaa aika heikosti enää mitään vastaan, ja tässä vaiheessa matkaa vararavintokin on jo aika vähissä. Viimeisenä keinona kokeilin konstia, millä pidempää matkaa juostessa saattaa saada uuden elämän vaivoiltaan: nostin väkisin vauhtia. Uusi, tyly ärsyke elimistölle takavasemmalta ja peukut ja isovarpaat pystyssä toivomaan että kroppa unohtaa että juurihan tässä piti oksentaa. Ja katso, niin on tapahtuva: menin ohi letkasta uupuneita ja jalkojensa kanssa taistelevia juoksijoita. Ja mikä parasta: heikko olo hävisi kuin rahat MyNextRuniin. Huomaamatta.

Viimeiset kuutisen kilometriä olisivat alustan puolesta otolliset hyvävauhtiseen juoksuun, mutta kiristelevät pohkeeni sanelivat tahdin loppuun. Jouduin venyttämään niitä pariin kertaan viimeisen kahden kilometrin matkalla, viimeisen kerran vähän ennen maalisuoraa että pystyy juoksemaan kaaren ali upeassa ryhdissä.

Aika oli lopulta 4:20, mikä alitti tavoitteen kymmenellä minuutilla. Paljon olisi parannettavaa, mutta olen kuitenkin tyytyväinen juoksuun. Näissä mennään aina heikoimman osa- alueen ehdoilla, nyt se oli jalkojen kunto. Elimistö olisi sallinut reilusti kovemman menon, mutta nyt näin.

Reissu oli ehkä kovempi kuin juostessa tunsinkaan. Hankala maasto ja kehon tottumattomuus lämpöön tekivät varmasti oman osuutensa suoritukseen. Tajusin rasituksen vasta maalissa, kun meinasin alkaa itkemään lukiessani rakkaani tsemppiviestiä puhelimesta.   

Tapahtumana Transgrancanaria on aivan loistava, ja suosittelen hyvillä mielin kaikkia lähtemään mukaan ensi vuonna. Järjestelyt toimivat todella hyvin, huolto oli asiallista ja tunnelma aivan loistava. Juoksun hinnalla sai vielä kaksi hyvää paitaa kaiken päälle.

Nyt muutama päivä lepoa auringossa, takaisin kotiin ja kohti uusia seikkailuja. Tämän blogikirjoituksen sponsorina ja ehdottomana inspiraationa on Tropical- olut, joka vastaa mahdollisista kirjoitusvirheistä, epäjohdonmukaisuuksista ja lakiteitse tapahtuvista oikaisuista. Hasta manana!




Erityiskiitos Sportboost: ille kisavarusteista. Niistä ja kilpailuun valmistautumisesta kirjoitin jo aikaisemmin täällä. Salomon S-lab oli kenkävalintana väärä, siinä ei ollut lopulta tarpeeksi tilaa toe boxissa alamäkien hinkaamista varten ja varpaat saivat vähän iskua. Vaatepuoli toimi loistavasti.