maanantai 9. lokakuuta 2017

Vaarojen Maraton 86 k 7.10.2017

Kuva Juha Saastamoinen/ Onevision

Oma juoksukalenterini jäsentyy nykyisellään niin, että kausi loppuu lokakuun alussa ja alkaa, hermoista riippuen, viimeistään marraskuun alussa. Virstanpylväänä toimii Kolilla nautiskeltava Vaarojen Maraton, jonne olin nyt suuntaamassa kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla juoksin 43 km ja toisella 86 km, jonne sain tänä vuonna oikein kutsun saapua edellisvuoden seitsemännen sijan siivittämänä. Eikä tarvitse kahdesti pyytää, Vaaroilla on erityinen paikkansa juoksijan sydämessäni.   

Heinäkuisen Pallas- Hetta 55 k: n jälkeen pidin iisimmän jakson, jonka aikana latailin akkuja ja hoidin Karhunkierroksesta lähtien kiusanneen ITBS: n kuntoon. Elokuussa pääsin taas kunnon treenin pariin, ja sain kasaan mukavan nousujohteisen harjoitusjakson ennen Vaaroja. Käytössä oli vahvasti Eat Your Own Dog Food- filosofia, eli treeni oli täysin fiilikseen perustuvaa erilaisten blokkien testaamista. Kilometrit tulivat pääasiassa mäkisen Sikakorven hiekkateillä ja poluilla, asfaltilla juoksin ainoastaan muutamat kovemmat tempojuoksut. Kunto tuntui hyvältä, ja viimeisenä kovempana harjoituksena juostu Sipoonkorpi Trailin puolikas viikkoa aikaisemmin kulki mukavan kevyesti.

Kisan aluspäivät menivät hyväksi havaitulla valmistautumisella: keskiviikkoaamuna rennot 6x200 metrin vedot verkkoineen ja päälle maltotankkaus, torstaina 3x200 ja perjantaina lepopäivä. Keskiviikkoisen malton (4 desiä) nauttimisen lisäksi en tee muuta tankkausta, vaan syön ihan normaalisti. Kolille saavuimme perjantaina alkuillasta. Hain kisamateriaalin ja menin mökille välppäämään varusteita kuntoon. Tarkistin myös edellisvuoden aikani (12:39), ja asetin sen myötä tavoitteeksi alittaa 12 tuntia. 

Kisa- aamuna kello soi ennen viittä, ja yllätyksekseni tajusin nukkuneeni kuin tukki koko yön. Aamupalan jälkeen jonkun aikaa hermostunutta höpöttelyä mökkiseurueen kanssa ja sitten kisapaikalle drop bagiä viemään ja lähtöä odottelemaan. Lähtötörähdystä odotellessa vaihdoin viimeiset kuulumiset tuttujen kanssa, riisuin takin esitelläkseni keravalaisen syysmuodin viimeisimpiä tuulahduksia ja siirryin lähtöviivan tuntumaan. Edellisenä vuonna lähdin turhan takaa liikkeelle, ja jäin alkumatkassa pitkäksi aikaa jumiin kapealla uralla. 

Pian sumutorven ääni leikkasi aamunkähmäistä Pohjois-Karjalan hiljaisuutta, ja polkukansa pääsi toteuttamaan itseään. Reitin alku on helppoa uraa, ja aika nopeasti kärjessä erosi kahdeksan juoksijan joukko omana letkanaan matkaa tekemään. Vauhti oli aika napakkaa, mutta kuitenkin itselleni sopivaa. Reitin alkua oli muutettu edellisvuodesta niin, että melko alkuun oli saatu terävä nousu Mäkrän päälle melkeinpä nelivetoa vaativalla jyrkkyydellä ja alustalla.

Kiviniemen miniristeilyä hiljalleen lähestyessämme aloin ounastelemaan kärkimenijöiden peliliikkeitä, ja pari kilometriä ennen Kiviniemeä alkoi Aamokin juoksu johon en uskaltanut tässä vaiheessa lähteä mukaan. Jatkoin samaa vauhtia Kiviniemeen, ja huollossa olin suurin piirtein edellisvuoden vauhdissa. Pullot täyteen ja suunta kohti Ryläystä. Suunnitelma edessä olevaa hankalaa pätkää varten oli selvä: iisimmin nousuissa, ja kunnon vauhdilla kaikki vähänkin juostavat osuudet.

Reitti oli tänä vuonna todella märkä ja liukas, mikä teki suunnitelman toteuttamisesta hieman haastavaa. Juurakkoinen ja kivinen "polku" oli pitkälti savisen lillin peitossa, mikä teki juoksemisen äkkivääräksi ryskäämiseksi. Sain kuitenkin pidettyä tempoa väkisin päällä, ja reilun tunnin väännettyäni pahin alkoi olemaan takana päin. Kuulostelin varovasti tuntemuksiani Peiponpeltoa kohti juostessani, ja kaikki oli kunnossa selkää lukuun ottamatta. Oikealla alaselässä oli vihlaissut ikävästi Ryläyksen rosoista kuvetta alas loikkiessani, ja nyt se lähetteli spämmiviestejä eri puolille kroppaa. Ajattelin olla murehtimatta siitä. Peiponpellon huollossa oli noin 20 minuuttia edellisvuoden aikaa edellä, joten Ryläyksen ylitys oli mennyt niinkuin piti.

Reitin loppuosuutta oli muutettu taas, ja nyt se oli odotettavasti hieman helpompi kuin viimeksi. Yksi Mäkrän nousu oli korvattu hieman juostavammilla pätkillä, eikä ennen satamaan laskua käyty hotellin kulmalla haistelemassa nuotiosavuja. Pohja loppuosuudellakin oli edelleen aika huonoa, ja savivellistä töröttäviä kiviä loikkiessani tajusin selän kipuilun vetävän nyt oikean jalan sisäreiteen krampinomaisesti. Se tuntui myös ylämäkeen tunkatessa, ja otinkin kolme suolatablettia asiaa auttamaan. Laskettelin vähän himmaillen rantatielle, jota juostaan vajaa kilometri ennen makoisaa loppunousua. Sataman väliaikani oli 40 minuuttia edellisen vuoden väliaikaa edellä. Tavoitevauhdissa. 

Loppunousua tullessani mietin jatkoaskelia. Jos jalka alkaa kramppaamaan kunnolla, en pääse toista kierrosta mitenkään läpi. Tätä taas ei pysty todentamaan muuten kuin lähtemällä toista kierrosta yrittämään. Otin siis seuraavaksi etapiksi Kiviniemen, jonne katsoisin tilanteen kehittymistä. Toivoin myös saavani puolivälin krouvissa särkylääkettä, jota en (taaskaan) löytänyt liivistäni. Huoltoon tulin aika tarkalleen viiden tunnin kohdalla. Olin edelleen 40 minuuttia edellisvuoden aikaa edellä, tosin pari pykälää väsyneempänä. 

Puolimatkassa

Huollossa täytin pullot, otin lisää geeliä liiviin, join kokiksen, söin vähän keittoa ja otin ilolla vastaan särkylääkkeen. Sanoin avovaimolleni etten välttämättä pääse loppuun asti. Ja lähdin juoksemaan. Vaikka tauko ei kestänyt kauaa, ehdin jäähtyä niin että olin melkein horkassa alkupätkää juostessani. Onneksi aurinko alkoi vähän kurkistelemaan pilvien välistä, jos valo ei juuri lämmittänytkään niin ainakin piristi hieman hiilenmustaa mieltä.

Mäkrän seinämää rymytessäni laitoin merkille, ettei jalkaan tullut enää kramppaamisen oireita. Otin heti suolatabletin ja jatkoin sitä tunnin välein. Olin myös laittanut nesteytystabletin jokaiseen vesipulloon. Ehkä tässä kuitenkin päästäisiin maaliin asti.     

Jaloissa alkoi olemaan jo väsymisen merkkejä, ja pää alkoi tästä rohkaistuneena keksimään syitä himmata vauhtia. Aloin vähän lyhentämään aikaa geelien välissä alkumatkan puolesta tunnista. Aina hiilarin iskiessä verenkiertoon skerihumalainen pää innostui menemään asioiden edelle ja laskeskelemaan loppuaikaa tai miettimään pakahduttavia kokkapuheita huippusuorituksen tiimoilta. Tätä tempoilua välttääkseni pätkin loppumatkan selkeisiin osuuksiin, joihin kiinnittäisin fokuksen tiukasti yhteen kerrallaan. Ensin Kiviniemi. Sitten Peiponpelto. Ja sitten saunaan.

Melko hankalan ja mollivoittoisen osuuden jälkeen saavuin Kiviniemeen. Olin saanut pidettyä kaikesta huolimatta hyvää vauhtia yllä, ja olin yli 50 minuuttia edellä viime vuotista aikaa. Kiviniemessä oli huoltopuuhissa myös Hölkkämäyrä Toni Malm, jonka kanssa lähdimme tekemään matkaa kohti Ryläystä. Seura kelpasi hyvin tässä vaiheessa, olin tehnyt matkaa käytännössä yksin edellisestä Kiviniemen huollosta asti. 

Tämä reitin raskain osuus oli muuttunut aamupäiväisestä reilusti hankalammaksi, kun sadat juoksijat olivat myllänneet kosteaa uraa entistä vetelämmäksi. Juoksu oli lipsumista, nuljumista, kahlaamista, juuriin ja kiviin kompurointia. Tai sitten mentiin kuivempaa uraa ylöspäin tai vastavuoroisesti liukasta kallioryyhelmää alas reidet armoa anellen. Myös nilkat olivat todella kovilla tällä haastavalla alustalla, onneksi olin teipannut ne aamulla kunnolla. Tämä kaksi- ja puolituntinen Kiviniemestä Peiponpeltoon oli heittämällä raskain pätkä mitä olen juostessa kokenut, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jaloista alkoi olla virta lopussa jatkuvasta energian ottamisesta huolimatta, mikä vaati koko ajan enemmän kovuutta päältä. Jos jotain näiltä muutamalta pidemmältä reissulta olen oppinut, niin juuri tämän: liikkeen on jatkuttava. 

Loputtomalta tuntuneen ähinän jälkeen jalkojen alla vilisti kuitenkin jo Ryläyksen loppua enteilevät liukkaat pitkospuut. Tämä hetki on perinteisesti palkittu avokätisesti, tällä kertaa se oli juostessa nautittu Snickers- patukka. Maku oli parasta maailmassa.

Peiponpellon huoltoon tulimme aika lailla tasan kymmenen tunnin kohdalla. Viime vuoden väliaikaa ei ole tiedossa, koska Ambit 2 hyytyi jo reilusti aiemmin. Aikataulussa 12 tunnin alitukseen kuitenkin olimme, koska ensimmäisellä kierroksella loppupätkään meni noin 1:20. Toki mitä tahansa voi sattua tässä vaiheessa, joten päätä piti taas hillitä olemaan menemättä asioiden edelle. Loppumatkaa aloin tekemään kilometri kerrallaan, yhtään pidemmälle miettimättä. Sykkeet olivat pudonneet alun 150-160 hujakoilta noin 130: een, mikä kertoo osaltaan jalkojen loppuneen. Elimistö olisi sallinut kovemman vauhdin.

Jutut olivat loppuneet jo hyvän aikaa sitten, kun teimme taivalta kohti viimeisiä kiusauksia. Pitkä porrasosuus Pikku- Kolille tuntui jo henkilökohtaiselta loukkaukselta, kun reisissä ei tuntunut olevan enää voimaa pisaraakaan. Lasku satamaan vievälle tielle korvensi reisiä helvetin lieskojen lailla. Oli pakko kuitenkin päästellä mahdollisimman kovaa, koska jarruttaminen vasta jalkoihin sattuikin. Sataman väliaika oli 11:14, yli tunnin edellisvuotta edellä ja mukavasti alle tavoitteen. 

Kaikki kunnia mystiselle loppunousulle, mutta tässä vaiheessa reissua se oli lähinnä muodollisuus. Fiilis siitä, kun on onnistuneesti koko päivän seikkaillut omilla rajoillaan ja välillä pitkällä niiden tuolla puolen, olisi siivittänyt menoa vielä paljon pidemmällekin. Henki voittaa materian, ja kova pää kantaa ihmisen vaikka fyysinen väsymys olisi millainen. Loppunousu tultiin minuutilleen samaan aikaan kuin ensimmäisellä kierroksellakin, ja maalilinjan yli hölkkäsimme ajassa 11:36:57. Selvästi alle tavoitteen, ja yli tunnin edellisvuoden ajasta höylänneenä. Olin todellä tyytyväinen, mutta myös erittäin väsynyt.


Maalissa

Näin tomun laskeuduttua voi hyvin todeta, että juoksu oli mahtavin kokemus tähän astisista. Reitti oli todella raskas mutta pakahduttavan kaunis. Pystyin omalle tasolleni kovaan suoritukseen, jonka toisesta puolikkaasta karhunosan tein henkisten voimavarojeni ja kovan pään voimin. Ymmärrän näin jälkikäteen, että tällainen henkinen vahvuus on pitkälti hyvässä jamassa olevan elämäni ansiota. Kiitos siitä kuuluu rakkaalle perheelleni kotona.

Kiitos myös kanssakilpailijoille- etenkin Tonille hyvästä seurasta vaikeina hetkinä- ja järjestävälle taholle tällaisen touhun mahdollistamisesta. Suuri kiitos myös kannustusjoukoille reitin varrella ja maalissa. 


Äkkiä suoritus talteen tai sitä ei ole tapahtunutkaan?
Kuva: Anne

Nyt tiedossa on lepäilyä ja kivistävien paikkojen hellimistä parin viikon ajan. Juoksujuttuja katsellaan sitten marraskuussa seuraavan kerran. Oikein hyvää ylimenokautta kaikille sellaiselle jääville ja muille lenkkeilyn iloa! 

Varusteet:
Kengät: Hoka One One Speedgoat
Speedgoatit ovat parhaat polkukengät joilla olen koskaan juossut, mutta ne eivät kestä Suomen oloissa. Käytössä ollut pari oli hädin tuskin juostu sisään, ja kumpikin kenkä repesi useasta kohdasta matkan aikana. Toivottavasti uusi malli on kestävämpi, tai edessä on kengän metsästys.
Sukat: Stance
Housut: Inov8 Race Elite
Paita: HG Sport
Irtohihat: dhb
Liivi: Ultimate Direction AK 3.0

Neste kulki kolmessa lötköpullossa, ja melkein joka täytössä laitoin sekaan High5- nesteytystabletin. Energiaa sain High5- geeleistä, joita meni noin 18 kpl. Lisäksi kaksi Snickers- patukkaa ja huollossa sormustimellinen lihakeittoa. Suolatabletteja meni kymmenkunta. 


    



    



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti